Viime päivät mä olin ravannut vaan kodin ja työn väliä. Mulla ei ollut mitään halua nähdä muita ihmisiä sen mökki episoidin jälkeen. Mulla oli vapaa päivä kiskalta. Kai Kaijan äidinvaisto oli kerrankin toiminut, sillä mun kännykkä pärähti soimaan tasan kello 9.00 aamulla ja viel mun vapaapäivänä.”Mmmhg”, vastasin siihen ja käännyi selälleni tuijottan kattoa. ”Hei kultaseni”, Kaijan ääni säteili iloisena ja mun korviin koski.”Kaija... sä lakkasit olemasta mulle äiti 8 vuotta sitten, joten älä leiki sitä nytkään. Oliko sulla jotain asiaa tai mä katkasen tän... Jos asia koskee rahaa tai viinaa, niin ei mä en ole rarkennut eikä mulla ole ylimääräistä rahaa”, mutisen unisena puhelimeen ja päätin nosta istumaan ja haroin mustia hiuksiani enemmän pörhöön. Ulkona oli harmaata ja makuuhuoneen lasiin satoi tihkuttamalla vettä.

Mä olin aina vihannut sellaisia pieniä tiuhkusateita, aivan kuin luonto äiti pihtaisi. Mielummin mä pidin siitä, että vettä tuli kunnolla tai ei ollenkaan. Havahduin äkkiä Kaijan paapatukseen taas ja tajusin, etten ollut kuunnellut sitä kääkkää. Jostain syystä oli miettinyt Juskaa taas. Mä huomasin saavani itseni kiinni yhä useammin sen ajattelusta. Parina iltana olin jopa havahtunut villeistä unistani käsi alushousuissa ja pääosissa oli kukas muukaan kuin Juska. Mun kasvoja punotti ja kohotin kulmiani hiukan. ”Mitä sä sanoi?”, kysyin kun tajusin, että se ihminen, joka mut oli synnyttänyt oli toisessa päässä hiljaa. ”Niin, mä haluisin sut syömään mun luokse tänään. Jos sulla on aikaa. Aada tulee myös”, Kaija sanoi ja sen äänestä kuuli, että se aneli mua. Jostain syystä mun sydämessä puristi. Olisiko mun aika antaa jo anteeksi. Toisaalta, en mä ikinä voisi antaa mutsille anteeksi sitä, miten se faijaa kohteli. Olin vastaamassa, sille kun tajusin himmeästi kuuluvat laulun sanat keittiöstä.

” Taas kun selväks saan pään /Ja tuun sun luo ja silmin uusin nään /Mä uskon sua tai tahdon ainakin /Mutta pelkään tää on jotain sairasta /Kuurupiiloa” Irinan Kuurupiiloa pauhasi mun keittiön cd-soittimesta. ”Jooh sopii, mä tuun kasiks, täytyy mennä”, totesin mutsille ja suljin kännykän heittäen sen sängylle kun ryntäsin ovelle ja avasin sen rivakasti. Mun nenään tuoksui tuore kahvi ja pulla. Mä hymyilin pienesti. Mitähän hyvään, mä olin tehnyt, että faija näki mun takia, näin paljon vaivaa. Astelin keittiöön ja naurahdin. ”Faija tää on...” mä lausuin ja lause sekä hymy kuoli mun huulille samalla hetkellä, kun mä tajusin, että se ei tosiaankaan ollut Ensio.

”Millä vitulla sä pääsit sisään ja mitä vittua sä luulet tekeväsi!”, mä kiljui Juskalle kurkku suorana. Mun silmiin kohosi kyyneleet ja aloin viskellä jätkää kaikella mikä käteen sattui, kyniä nessuja, kurkkupastilli rasia sekä tupakka aski lensivät ainakin kohteenaan herra kusipää. ”PAINU VITTUUN MUN ELÄMÄSTÄ!”, mä kiljui itkien kuin olisin saanut kohtauksen. Mä varmasti näytin psykalta karanneelta mielipuolelta tukka pystyssä ja valkoinen t-paita päällä. Juska vaan tuli sen tavara sateen läpi mua kohti ja mä kiljuin kun syötävä. ”PAINU HELVETTIIN VITUN KUSIPÄÄ!”, huusin ja aloin huiskia Juskaa kasvoihin, kun se oli tarpeeksi lähellä. Se mies ei välittänyt siitä, vaan nappasi mun ranteista kiinni ja ahdisti seinää vasten. Siinä vaiheessa mä aloin itkeä jo melkein hysteerisesti ja Juska hyssytteli mua. Yritin epätoivoisesti raapia siltä vieläkin silmät päästä. Hetken räpiköityäni kun verkkoihin jäänyt räksä mä väsyi ja tuijoitin sitä itkuisena.

Juska näytti kaamealta. Tajusin sen vasta nyt, kun katsoin sitä kunnolla, silmien alla oli tummat renkulat, aivan kuin se ei olisi nukkunut viikkoihin. Sillä oli blondi parransänki ja sen päällä oli mustat college housut sekä joku kulahtanu bändipaita. ”Joko sä rauhoitut?”, Juska kysyi ja tuijotti mua. Mua ärsytti kun se näytti reppanalta koiran pennulta. Olin joskus nähnyt videon sellaisesta kolme jalkaisesta mäyräkoiran pennusta ja lopussa se oli katsonut kameraan surullisena. Sen suuret ruskeat silmät oli ollut kosteat ja mun oli heti tehnyt mieli soittaa siihen numeroon ja luovuttaa rahani sille epämääräiselle järjestölle.

Mä tuijottin Juskan harmaisiin silmiin vihaisena ja purin huuleni. ”Mun on ollut ihan vitun ikävä sua... Mikset sä ole soittanut?”, Juska kysyi ja piti edelleen mun käsiä seinää vasten. Hitto se jätkä oli ovelampi kuin tajusin. Se tiesi, että alkaisin riehua heti kun ote löysenisi. ”Koska mä en vittu aio jatkaa”, mä sihahdin ja luimistelin miehelle. Juska tuijotti mua hetken ja selvästi sen ylpeys sai kolhun, koska se nosti leukaansa hiukan. ”Ai mä olin niin huono vai? ”, se murahti ja mun sydämessä viilsi. Mun olisi tehnyt mieli huutaa, sille päin naamaa, että juuri siksi mä en halunnut jatkaa sitä, koska se oli liian hyvä. Se oli ainoita jätkiä, jotka ei ollut rynkyttänyt mua raivon sonnin lailla, vaan se oli kohdellut mua inhimillisesti ja hellästi. Jälkeenpäin mun oli ollut niin hyvä olo, että mä olisin halunnut jäädä siihen oloon.

Mä tuijotin Juskaa vihaisena ja inahdin hiljaisena. ”Ole kiltti mene pois”, mä anelin painaen pääni syyllisenä maahan. Mä tiesin, että Juskan pitäisi olla nytkin Aadan kanssa jossain. Se oli Aadan poikaystävä, ei mun. Juska rykäisi hieman, mutta mä en katsonut sitä. Koko tilanne tuntui vain pahalta painajaiselta. Sellaiselta, josta herätään yltäpäältä hiestä ja huokaistaan helpotuksesta, ettei se ole totta. Valittevasti pieni kipu mun ranteissa ja selkää vasten oleva kylmä seinä sekä hyvältä ja houkuttelevalta tuoksuva kahvi todisti mulle, että se ei ollut vaan se oli totisinta totta.

”En selittää voi...”, Juska aloitti ja mun pää nytkähti vain hiukan vieläkään mä en katsonut sitä. En vaikka tajusin, että sen ääni oli muuttunut hiukan. ”...Kaikkia tunteitani...Ne ei oo vääriä..vaikka ne tuntuu... siltä kun viilettäis haavaa ...”, Juska lauloi mulle Irinan Merkitykset muuttuu biisiä ja mä nostin katseeni siihen ja näin ensimmäistä kertaa siinä jonkun  inhimillisen piirteen, joka kertoi, että se ei ollutkaan niin omahyväinen paska, kun olin sen mökkireissun jälkeen ajatellut. Se itki... ”Mut ei ne voi valehdellakkaan...”, se päätti laulunsa ja tuijotti mua silmiin. Mun sisällä helähti rikki viimeinenkin muuri.

Mä syöksyi Juskaa päin ja meidän huulet kohtasi.  Se päästi mun ranteista irti ja suuteli mua. Vahvat käsivarret kiertyi mun ympärille ja se puristi mut itseään vasten suudellen mun korvaa ja hiuksia. Mä nuuhkin sitä ja suutelin poskea. Pian taas etsin Juskan huulet itselleni ja unohdin kokonaan, että hetkittäin mä vihasin sitä. Sillä hetkellä se tuntui olevan samalla lailla eksyksissä kuin mä, musta tuntui, että se oli ainut ihminen maailmassa, joka ymmärsi ilman sanoi miltä musta tuntui. Miten vaikeaa oli olla mä. Millaista oli olla kunnollinen ja vajota sitten pohjalle ja yrittää rämpiä sieltä ylös ja olla valmis kohtaa ne ihmiset, joiden luottamuksen olit pettänyt. Miten vaikeaa oli kaiken sen jälkeen tulla taas kokonaiseksi ihmiseksi.

Keveästi se nosti mut syliin ja kantoi makuuhuoneeseen ja laski sängylle. Mä aloin jo ahnaasti repiä Juskan vaatteita pois, mutta se rauhoitteli mua, ettei meillä ollut kiire. Juskan suudelmat kulki pitkin mun vartaloa ja mä värähtelin onnesta ja jännityksestä. Viimeiset sanat, jotka mä tajusin ennenkuin mä painuin hurmioon oli: ”Ilman sua kaadun kaikki tää valheeks paljastuu, Milloin aamullakin vielä oot mun?”

 

10.Luku