Mulla oli varsinainen Deja vu päällä... Nopean ohikiitävän hetken mä todella uskoin, että se ihminen, joka räksytti mulle ja jonka toisessa puolessa roikkui mustatukkainen unelma, olisi mutsi. Mä muistin hyvin tarkkaan sen päivän, kun mutsi oli lähtenyt meiltä lopullisesti. Se oli pukeutunut mustaan polvipituiseen hameeseen ja sillä oli päällä, joku ihme valkoinen ruuhtana, jossa oli punaviinitarha. Se huojui edestakaisin kuin mikäkin tuulen raiskaama vinkuheinä. Kai sillä oli kolmas viikko menossa. Me oltiin isän kaa yritetty selittää Aadalle, että Kaija, en mä sitä enää siinä vaiheessa sanonut mutsiksi, oli työreisulla. Isälle oli ollut liikaa se kun, se oli pari yötä sitten iskenyt kirveen meidän kerrostalon oveen, puolialasti se oli hillunut pitkin käytäviä. Mä en ymmärrä kuinka Ensio, mun faija siis, oli sitä kestänyt.  Siinä mä, Julia Koskinen, silloin 16, katsoin kun meidän pikku prinsessamme Aada roikkui  äidin käsipuolessa itkien, että äiti ei saisi mennä. Eihän Aada sitä silloin tajunnut, että näin olisi parempi, eikä se ei tänäkään päivänä ollut sitä tajunnut. Äiti nosti Aadan syliinsä, se oli ollut varsinainen punkero silloin yhdeksän vuotiaana, kun miettii, että nyt se oli muakin hoikempi. Mun tylsän harmaat silmät tuijotti mutsia oman huoneen ovelta. Se lupasi Aadalle, että se voisi tulla koska tahansa kylään. Mutsi oli aina ollut hyvä tossa, tekee lupauksia...  Lupauksia, joita se ei pitänyt.  Sille ei merkinnyt mitään sen tyttäret. Se olisi vaihtanut meidät pulloon jos olisi voinut.  Mähän olin ollut puhdas vahinko... Mutsi oli just täyttänyt 17 kun mä synnyin kaksi kuukautta sen syntymäpäivien jälkeen. Isä oli täyttämässä 18, kuukausi mun syntymän jälkeen.  Jotenkin iroonista, että mutsi oli meinannut aborttia, mutta se oli joutunut johonkin onnettomuuteen... Luuli saaneensa keskenmenon, minä tyttö se siellä kohdussa en kuollutkaan. Silloin mutsi päätti pitää mut. Kai se oli sen elämän suurin virhe, olin mä joskus kuullut kuinka se oli kännissä isän kanssa tapellut musta. Ettei mua olisi pitänyt koskaan synnyttää.  Mä olin seitsämän, kun meidän Aada syntyi. Aadaakin yritettiin viisi vuotta, pian Aadan syntymän jälkeen mutsi sitten tajusi, että oli vanha ja ruma akka... Ja siitä se lähti. Viina, miehiä ja sekoilua. Pitkään isä sitä sitten katsoikin.

Äidin lähdön jälkeen tottakai mun pikkusisko sai isän kaiken huomion. Mä oli pahimassa teini-iässä ja silloin mä kai muuttui. Ennen me oltiin oltu vaan prinsessoja... Mutta sitten musta tuli rutto ja Aadasta kristalli. Musta tuli rutto, koska kaikeen mihin mä jollain tavoin koskin meni aina ihan päin helvettiä. Mun elämä alkoi pyöriä liikaa viinan ja sekalaisen seurakunnan ympärillä. Se taisi olla seuraava kevät kun tulin kotiin joltain festareilta. Mun ylähuulen keskellä paistatteli päiväänsä mun tuliterä medusa-lävistys. Huulet ja silmät oli mustat aivankuin olisin vetänyt ne tinnerillä sekä tukka oli pinkkimusta ja käsi puolessa tuli mua ainakin viisi vuotta vanhempi mies Jere. Silloin mä tajusin, että mun ja Aadan maailmat ei ikinä kohtaisi. Mä en vaan koskaan arvannut, että ne kohtaisi mitä pahimmalla tavalla ikinä. 

2.Luku